Sense of Belonging – yhteistä tekijää etsimässä

Cultura-säätiön Sense of Belonging -verkostoitumishanke tarkasteli kulttuurilaitosten kotoutumista tukevaa roolia Virossa, Latviassa ja Suomessa. Keskityimme venäjänkielisiin, sillä he ovat suurin vieraskielinen vähemmistö kaikissa kolmessa maassa. Hankkeeseen osallistuvat Cultura-säätiön lisäksi Tallinnan kaupunginmuseo sekä latvialaiset Foundation for an Open Society DOTS ja Latvian Center for Contemporary Art. Hanketta tuki Nordic Culture Point.

Muistin politiikka – kansallisen identiteetin liima

Venäjänkielisistä, kantaväestöstä, kuuluvuuden tunteesta ja kotoutumisen haasteista puhuttaessa nousi varsinkin Virossa ja Latviassa esiin muistin politiikka.

Muistin politiikka on muistin käyttämistä politiikan jatkeena. Kansallista identiteettiä, yhteistä kertomusta, rakennetaan menneisyyden varaan. Se on tietoinen sopimus siitä, mitä muistoja kertomukseen liittyy tai liitetään, ja mitä unohdetaan.

Venäjällä muistin politiikka on nostettu 2000-luvulla uusiin ulottuvuuksiin. Neuvostoliiton valtaapitävien tapaan nyky-Venäjän ideologit rakentavat kansallista identiteettiä Suuren isänmaallisen sodan voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen varaan, kirjoittaa Olga Davydova-Minguet blogissaan.

Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös naapurimaiden venäjänkieliseen vähemmistöön, joka seuraa paljon venäläisiä tv-kanavia ja on vapaa-ajallaan tekemisissä usein lähinnä muiden venäjänkielisten kanssa.

Suuren isänmaallisen sodan retoriikalla vedottiin esimerkiksi Latvian venäjänkielisiin, kun maassa järjestettiin vuonna 2012 kansanäänestys venäjän kielen aseman virallistamisesta. Paljon julkisuutta saaneessa Za rodnoj jazik -kampanjassa venäjänkielisiin vedottiin näinkin aggressiivisella videolla. Tätä katsoessa mietin, kuinka monta kansalliseen alitajuntaan vetoavaa kliseetä onkaan mahdollista tunkea yhteen videoklippiin! Joukkojen voima, ortodoksisuus, machoilu, nouseva polvi, suuren kansan uhraukset sekä vääryyksien ja sorron kokeminen toistavat suurta kertomusta. Aika vaikuttava paketti?

Muistin politiikka ei tietenkään ole vain Venäjän agendalla. Suomessa kansallista identiteettiä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu talvisodan Daavid ja Goljat -asetelmalle. Yhä edelleen itsenäisyyspäivänä muistetaan edellisten sukupolvien uhrauksia itsenäisyytemme eteen. Hankkeen Riian-seminaarissa tutustuimme Miehitysmuseoon, joka pitää yllä latvialaisten uhriroolia kahden aggressiivisen valloittajan, Neuvostoliiton ja natsi-Saksan, puristuksissa.

”Uhri ja veri ovat kansallisessa, kollektiivisessa muistissa vahvoja perustuksia. Niiden päälle on helppo rakentaa yhteistä historiaa”, toteaa muistin poliittisuutta tutkinut valtio-opin dosentti Tuija Parvikko tässä Ylen jutussa.

Riian yliopiston tutkija Deniss Hanovs puhuu perhealbumista. Se on sukupolvelta toiselle kulkeva perheen muistojen kokoelma, jonka kuvasto on vielä monin verroin vahvempaa kuin virallinen historiantulkinta. Sellainen löytyy meidän jokaisen isovanhempien kertomuksia kuulleen pään sisältä. Historian peukalointi tähän perhekohtaisesti muuntuneeseen ja tietoisesti muunneltuun kuvastoon vedoten onkin hyvin tehokasta.

Koska tarkoituksena on korostaa omaa erityisyyttä erottumalla muista, on selvää, että historian tulkinnat Virossa, Latviassa, Suomessa ja Venäjällä ovat keskenään valtavassa ristiriidassa. Kuka on hyvä, kuka on paha, ja kenen pitää hävetä ja pyytää anteeksi? Missä määrin seuraavat sukupolvet ovat vastuussa edellisten teoista?

Kuulunko vai enkö kuulu?

Miten käy, kun oma identiteetti on ristiriidassa ympäristön muistin politiikan kuvaston kanssa? Miten vaikuttaa kuuluvuuden tunteeseen ja yhteiskuntaan samaistumiseen se, että arvostettu ja rakaskin oman identiteetin palanen on ympäristön mielestä äärimmäistä pahaa? Mitä esimerkiksi ajattelee venäjänkielinen lapsi suomalaisen koulun itsenäisyyspäiväjuhlassa? Tai vironvenäläinen lapsi Tallinnan laulujuhlilla, jonka pitäisi yhdistää kansaa, mutta jossa yhtään laulua ei lauleta venäjäksi?

Mitä tarvitaan siihen, että kaikki saisivat halutessaan mahdollisuuden kuulua joukkoon? Miten erilaiset, välillän vastakkaisetkin, identiteetit voisivat olla osa ”meitä”?

Palaan hetkeksi takaisin muistin politiikkaan. 2000-luvun Venäjällä kunnianpalautuksen on saanut miljoonia tapattanut ja kansoja kyydittänyt Stalin. Matkan aikana kävi mielessä, että missä määrin meidän, Venäjän naapurikansojen, historian traumoista selviäminen on riippuvainen siitä, että Venäjä käsittelisi ensin omat kipukohtansa ja pyytäisi anteeksi. Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän ei ole vielä tähän mennessä tarvinnut tehdä menneisyydenhallintaa kuten Saksan, jossa toisen maailmansodan syyllisyyden käsitteleminen on rivien väliin kirjoitettu kansalaisvelvollisuus. Auttaisiko trauman käsittely yhdessä virolaisia ja latvialaisia hyväksymään venäläisyyden paremmin osaksi itseään?

Latviassa Deniss Hanovs on mukana erään Riian anglikaanisen seurakunnan anteeksipyyntötilaisuuksissa, jotka tukevat selviytymistä menneisyyden traumoista. Hän ehdottaa yhteistä inkluusiojulistusta, jossa luotaisiin ratkaisua menneisyyden tekojen sopimiseksi.

Mietin myös, onko meillä oikeutta riistää näitä identiteettiä rakentavia kertomuksia toisiltamme. Missä määrin ne voisivat elää rinnakkain? Ja jos ne eläisivät avoimesti rinnakkain, lähenisivätkö ne aikaa myöten ”totuutta” hioen pois toistensa terävimpiä särmiä, lieventäen stereotypioita ja mustavalkoisuutta? Voisimmeko sitä odotellessa vain rehellisesti myöntää, että näissä asioissa olemme eri mieltä, ja jatkaa eteenpäin niiden asioiden kanssa, jotka meitä yhdistävät?

Latviassa ja Virossa, joissa venäjänkielisen vähemmistön määrä on suuri, on tehty lukuisia aloitteita eri taustaisten asukkaiden lähentämiseksi. Monet hankkeet lähtevät yhteisestä järkevästä tekemisestä, kuten Lasnamäen huonomaineisessa lähiössä syntyneen Lasnaideen huonekalupajat ja kaupunkipuutarhat, latvialaisen taiteilija Krista Buranen yhteisöllinen performanssi puukujan suojelemiseksi tai Education Development Center of Latvian eri kielisille ja -taustaisille nuorille tarjoama toiminta.

Tallinnan uusi Vapauden museo taas katsoo eteenpäin menneisyyttä peittelemättä. Vaikuttava näyttely kertoi eri aikakausien tarinoita eri näkökulmista ja antoi ajattelemisen aihetta. Minusta museo oli onnistunut päästämään irti vihasta ja traumasta. Kannattaa tutustua!

Mitä seuraavaksi?

Säätiö järjesti keväällä 2019 kurssin, jossa suomen venäjänkieliset taidealan ammattilaiset ja kulttuurista kiinnostuneet perehtyivät mediaatioon. Kesän aikana tutustuimme mediaation käytäntöihin kumppaniemme maissa. Meitä kaikkia alkoi kiinnostaa, voivatko taidehankkeet ja mediaattorit auttaa meitä ymmärtämään toistemme näkökulmaa ja asettumaan toisen asemaan. Ryhdymme suunnittelemaan yhteistä, isompaa hanketta tähän kontekstiin.

Venäjänkielisille kulttuuri on mieluinen vapaa-ajan harrastus, ja vanhemmat haluavat siirtää kiinnostuksen eteenpäin täällä syntyneille lapsilleen. Olisiko osallistava, mukaan kutsuva ja avoin kulttuuri hyvä lähtökohta sille, että osaisimme pysähtyä kuuntelemaan toisiamme?