#Apurahatarina: juhlarahaston tuella tutkijatohtoriksi

Väitöskirjan valmistuttua moni tutkija putoaa taloudellisesti tyhjän päälle. Takana on monivuotinen tutkimusprosessi, joka vaatii sulattelua. Tutkimuksen tekeminen ei ole koskaan itsestäänselvyys, vaan apurahoista ja palkallisista tutkijapaikoista on kova kilpailu etenkin humanistisilla aloilla. Siirtymävaiheissa auttaa, että tarjolla on myös pienempiä apurahoja, joiden hakemiseen ei tarvita suurta hakemusta, vaan järkevä toimintasuunnitelma ja selkeät osatavoitteet.

Vasta väitelleenä neuvostoliittolaisen kulttuurin tutkijana Cultura-säätiön juhlarahasto tarjosi minulle loistavan mahdollisuuden rahoittaa uuden uravaiheen ensimmäinen askel. Olen pitkään halunnut tutkia Stalinin ajan kulttuuria. Väitöskirjassani jäin kiinni 1920-luvun Neuvostoliittoon, joka on mielestäni edelleen täynnä tutkittavaa. Uusi tutkimusprojektini käsittelee kuitenkin laajasti ottaen Stalinin ajan aatehistoria, ja tapauskohtaisesti musiikkitiedettä.

Stalinin ajan kulttuurista on kirjoitettu paljon historian näkökulmasta, mutta ajan humanististen tieteiden filosofiaa tunnemme vähemmän. ”Eikös se Stalin valvonut kaikkea,” on edelleen yleisin kommentti, kun mainitsen tutkimusaiheeni. Musiikkitiede on kiinnostava kohde, koska se yhdistelee tieteenalana eri taiteenaloja, filosofiaa, kirjallisuutta, sosiologiaa, historiaa, mutta myös luonnontieteitä. Samalla puhumme tieteenalasta, joka ei ollut kaikkein tiukimmin kontrolloitua, vaan enemmänkin itsesensuurin kohde.

Cultura-säätiön kahden kuukauden matka-apuraha turvin keräsin rikkaan aineiston Pietarin ja Moskovan arkistoissa keväällä ja syksyllä 2017. Tämän lisäksi laadin laajan jatkotutkimussuunnitelman, jolla hain suurempia apurahoja. Säätiön apuraha toimi näin porttina ja referenssinä suuremmalle vuoden tutkimusapurahalle, jonka aikana sain töitä palkallisena tutkijatohtorina Helsingin yliopiston humanistisesta tiedekunnasta. Jälkimmäiseen tarvittiin toki myös mittava väitöskirja ja institutionaalinen tuki, mutta Cultura-säätiön tuki auttoi minua taloudellisesti kriittisessä vaiheessa siirtymään väitöskirjatutkijasta tutkijatohtoriksi.

Venäläisyys minussa

Itsenäisen tutkijan arki on usein hiljainen ja hieman yksinäinen. Siksi viihdyn suurkaupungeissa. Pietari on minulle erityisen rakas kaupunki. Olen asunut siellä eri osoitteissa sen lähiöitä myöten. Ensimmäiset kertani Venäjällä 2000-luvun alussa olivat työläitä, mutta palkitsevia. Seikkailin, etsin kaukaisia sukulaisiani, opiskelin ja tein töitä. Jonotin usein. Opin kärsivällisyyttä, mutta myös vaatimaan oikeutta tarvittaessa. Usein tuntui, että asian onnistunut hoitaminen oli kuitenkin sattumaa. Siinä mielessä minussa on ripaus venäläisyyttä.

Olen kiitollinen uudesta uravaiheesta. Monivuotisesta tutkimustyöstä ja maailmankansalaisuudesta on hyötyä, kun aikaa on vähän ja uusia tutkimuskysymyksiä paljon. Mutta myös Pietarin ja Moskovan arki on muuttunut. Opiskeluaikainen kazakstanilainen ystäväni esitteli minulle innoissaan toimistoa, jossa kykenin hoitamaan monta asiaa yhtä aikaa. Naureskelimme yhdessä sille, että niiden hoitamiseen olisi ennen vanhaan huvennut kuukauden päivät.

Pietarin Suomi-talo tarjosi minulle tällä kertaa yösijan koko kuukaudeksi. Suomi-talo sijaitse minulle rakkaan Pyhän Marian kirkon vieressä. Vuosia sitten kävin päivittäin harjoittelemassa kirkon flyygelillä. Jouduin lahjomaan vahtimestaria, jotta sain pitää kirkon valot päällä. ”Kyllä minä ymmärrän, että teillä on kirkkoherran lupa harjoitella täällä, mutta minun tehtäväni on sammuttaa valot. Jos haluatte pitää valot, joudutte pyytämään kirkkoherralta luvan valoihin,” selitti silloinen vahtimestari. Kirkkoherra naurahti. Minä menin kauppaan ja ostin vahtimestarille suklaata.

Suomi-talo on apurahatutkijalle mainio paikka logistisesti. Työskentelin kolmessa arkistossa ja niiden yhteydessä olleessa kirjastossa. Pääkohteenani oli Venäjän valtion taiteiden historian instituutin kirjasto ja arkisto (Rossijskij institut istorii iskusstv, RIII), jotka ovat auki kolmena päivänä viikossa. Viikon muut päivät vietin Pietarin konservatorion arkistossa ja kirjastossa sekä Pietarin filharmonisen orkesterin kirjastossa. Tein töitä usein kellon ympäri. Muutamina vapaapäivinäni kävin konserteissa ja museoissa, ja istuskelin Pietarin italialaisissa ja gruusialaisissa ravintoloissa. Ruplan kurssi oli huono euroon nähden, joten Pietarissa syöminen oli edullista.

Pietarin kevät oli jäinen ja hyinen. RIII:n kirjasto Iisakin kirkon kupeessa oli hiljainen. Dokumentoin sen suurista ikkunoista valtavia lumihiutaleita huhtikuun lopussa yhdessä venäläisen kanssatutkijan kanssa. Katsahdimme toisiimme ja pudistimme päitämme. Eikö tämä talvi koskaan lopu. Tapasin väitösopponenttini Boris Gasparovin Fontanka-kanavan rannan jäisellä jalkakäytävällä ja totesimme, että oli liian vaarallista liikkua ulkona. Mutta koska riskinsietokykyni on Venäjällä toista luokkaa, luistelin RIII:n tiloihin joka jäinen päivä ilolla. Ruhtinas Valentin Zubovin entisessä palatsissa minua tervehti kourallinen naisia. Vahtimestari, narikka-täti, siivooja, kirjatonhoitaja ja arkistonjohtaja. Vuosien takaa tuttu kirjastotäti toi materiaaleja ja auttoi auliisti kaikessa mitä pyysin. Toin kanssanaisilleni suklaata, mutta en lahjuksena, joka olisi muutenkin kiellettyä, vaan siksi, että pitivät niin hyvää huolta; minusta ja rakennuksesta. Yksinäinen tutkija ei ollut lainkaan yksin.

Venäjän arkistokäytännöt ovat muuttuneet siinä määrin, että palasin Pietarista kotiin valtavan aineiston kera. Sain valokuvata materiaaleja ilmaiseksi. Ehkä asiaan auttoi myös kiitosta saanut esitelmäni RIII:ssä; kuka tietää. Esitelmöin instituutin tutkijoille neuvostoliittolaisen musiikkitieteen perustajahahmosta Boris Asafjevista. Asafjev teki elämäntyönsä RIII:ssä 1920-luvulla. Olin kirjoittanut hänestä yli kuusisataa sivuisen väitöskirjan, joka sijoitettiin nyt instituutin lasivitriiniin. Huokaisin helpotuksesta ja hymyilin. Itä ja länsi ovat kohdanneet välillä onnistuneesti. Vai onko se vain se suomalainen ripaus venäläisyyttä minussa, joka herättää pietarilaisissa empatiaa.

Länsimaalaisuus minussa

Moskovaan en enää lähtenyt yksin. Matkustin junalla pienen sikiön kanssa, jonka ensimmäiset potkut tunsin arkistopäivien päätteeksi. Liikutun edelleen, kun muistelen sitä. Sanktioiden vuoksi ruokakauppojen hyllyissä oli paljon aasialaisia tuotteita. Koetin vältellä syömästä kiinalaisia hedelmiä ja vihanneksia. Siellä asuneena tiedän, että niiden myrkkypitoisuudet ovat huimia. Kirsikkatomaatit ovat pahimmasta päästä. Luomua ei Venäjällä ole, mutta hankin lähiruokakauppaan kanta-asiakaskortin. Elin tällä kertaa pienemmällä riskinsietokyvyllä. Olin myös vähemmän hiljaa. Lauloin pienelle sikiölleni suihkussa.

Moskova oli muuttunut pintapuolisesti, mutta syvältä maan uumenista, se näytti samalta. Hankin korvatulpat metroon. Aineistonkeruu oli vaivalloista. Vaikka Venäjän valtion taiteen ja kirjallisuuden (Rossijskij gosudarstvennyj arkhiv literatury i iskusstva, RGALI) arkistonhoitaja ei ollut enää sama hermoheikko nuorukainen, joka sätti asiakkaitaan, valokuvaaminen maksoi maltaita ja palvelu kesti. Keskustan Glinka musiikkiarkiston hinnat olivat niin suuret, että päädyin edelleen kopioimaan kaikki dokumentit käsin. Se on hidasta ja siten kallista, sillä Moskovassa asuminen on paljon arvokkaampaa kuin Pietarissa. Suuntasin energiani antikvariaatteihin ja ostin paluumatkaani varten kirjakärryt.

Asuin Moskovassa Vodnyj Stadionin metroasemalla uudessa pilvenpiirtäjässä, lähellä RGALI-arkistoa ja Glinka-arkiston metrolinjalla. Vanha ystäväni oli etsinyt asunnon minulle kuultuaan, että olen raskaana. Hänestä minun tuli asua uudessa talossa. Naapurihuoneessa asui kiinalaistyttö, jonka Skype-höpötys kuului joka ilta siihen asti, että koputin seinään keskiyöllä. Kaikki meni hyvin, kunnes tuli kylmä. Sairastuin flunssaan, koska asunnossa ei ollut lämmitintä. Keskuslämmöt menivät päälle vasta lokakuun alussa, mutta kylmyys alkoi sinä vuonna aikaisin. Valitin asiasta vuokraisännälleni. Sillä ei ollut merkitystä, mutta sain siivoojalta lisäpeittoja ja ymmärrystä. Pääsin asian yli.

Kirjakärryille oli tarvetta Moskovassa, sillä saldoni oli 32 uutta kirjaa. Moskovan antikvariaatit ovat neuvostoliittolaisen kulttuurin tutkijalle mielenkiintoisemmat kuin Pietarin. Latosin musiikkikaupassa tiskille suuren pinon kirjoja, kunnes muistin, että raskaat kantamukset oli kielletty minulta tältä erää. Totesin sen ääneen kassaneidille, joka laittoi osan pinosta minulle syrjään seuraavaa kertaa varten. Kävellessäni metroasemalle eräs kirjakaupassa ollut mies juoksi minut kiinni ja nappasi kassini. Liekö tulosta Putinin perhepolitiikalle, vai oliko kyseessä sisäsyntyinen kohteliaisuus, mutta kassini kannettiin metroon sisälle. Miespuolinen vanha ystäväni oli riemuissaan tämän kuultuaan. ”Kerrankin saan kantaa kassejasi ilman nurinaa, senkin feministi” hän iloitsi ja sanoi ottavansa kaiken hyödyn irti raskaudentilastani. Todettakoon, että feministiksi nimittäminen ei ole Venäjällä välttämättä kohteliaisuus. Sillä kertaa en lähtenyt kiistelemään termin sisällöstä ystäväni kanssa, vaan keskityin niin ikään hyödyntämään häntä kieli poskella. Huomautin sarkastisesti, että olihan hän myös saanut maksaa kahvilalaskuni, koska yritin olla mieliksi vanhan ystävyyden nimissä. Kaikki 32 kirjaa hän kantoi lähtöpäivänäni, riiteli minua etuilleen kovasuisen naisen kanssa juna-asemalla, ja piti vuolaan kiitospuheen ennen junaan astumistani.

Kuulun jälleen niihin onnekkaisiin, jotka saavat tehdä itsenäistä tutkimustyötä valitsemastaan aiheesta.

Tutkijatohtori Elina Viljasen profiili Helsingin yliopiston sivuilla