Suomi moninaistuu, mutta yhteinen keskustelu ei pysy perässä

Medialukutaito ja tiedon huoltovarmuus monikielisessä Suomessa ‑dialogin antia

Medialuottamuksen rooli kotoutumisessa –konferenssissamme 20.11. käytiin kaksi rinnakkaista dialogia puhujien ja osallistujien kanssa. Toinen oli DECA‑tutkimushankkeen kanssa yhteistyössä järjestetty Miksi luottaisin? -dialogi, joka käsitteli luottamusta tietoon ja tiedonvälitykseen.

Toinen dialogi järjestettiin yhteistyössä Mediapoolin ja Uutismedian liiton kanssa. Keskustelu kokosi yhteen toimittajia, tutkijoita ja viestintäammattilaisia pohtimaan, mitä medialukutaito ja tiedon huoltovarmuus tarkoittavat muuttuvassa Suomessa.

Tässä tekstissä käydään läpi Medialukutaito ja tiedon huoltovarmuus monikielisessä Suomessa ‑dialogin keskeisimpiä havaintoja. Sitaatit ovat peräisin dialogin keskustelijoilta. Keskustelussa noudatettiin Chatham House –periaatetta, eli sitaatteja ei yhdistetä suoraan puhujaan.

Dialogiin osallistuivat toimittajat Aurora Rämö, Nadiia Fedorova ja Svitlana Yeharmina, Vantaan Sanomien päätoimittaja Mia Laakso, Tampereen yliopiston journalismin ja viestinnän tutkija Mikko Hautakangas sekä Eduskunnan viestintäpäällikkö Liina Hemminki. Keskustelun fasilitoivat Mediapoolin valmiuspäällikkö Senni Jyrkiäinen ja Haaga‑Helian journalismin koulutusohjelmajohtaja Anne Leppäjärvi.

“Osallisuus syntyy siitä, että tulee nähdyksi. Voiko Suomeen muualta muuttanut olla järjestelmää kohtaan kriittinen? Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus myös kritisoida.”

Dialogi muistutti, että moninaistuva Suomi on jo täällä. Suomalaiset instituutiot, yliopistot ja mediakenttä eivät vielä jostain syystä täysin näe sen mittakaavaa, eikä Suomen mediakulttuuri vielä ole yhteinen ja jaettu.

Monissa suomalaisissa medioissa tavoitellaan moninaisuuden ja moniäänisyyden vahvistamista ja niissä etsitään tapoja löytää maahan muuttaneita journalisteja työskentelemään toimituksiin.

Keskustelussa nostettiin esiin, että maahan muuttaneiden lapset ja lastenlapset eivät välttämättä kuitenkaan hakeudu journalistikoulutukseen tai opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Emme myöskään yhteiskuntana kysy miksi näin on?

Moni maahan muuttanut voi kokea, ettei heillä ole oikeutta kritisoida suomalaista yhteiskuntaa tai sen tilannetta taustansa takia. Se voi rajoittaa osallisuuden kokemusten syntymistä jopa syvemmin kuin se mitä kieltä käyttää.

“Miten voimme käydä julkista keskustelua niin selkeästi ja osallistavasti, että kaikilla on mahdollisuus osallistua siihen?”

Luottamus ei synny pelkästään kääntämällä suomen kieltä ja suomalaisia tapoja toisille kielille. Täytyy myös muuttaa tapaa, jolla suomalainen yhteiskunta katsoo itseään.

Journalismi toimii kuvastimena yhteiskunnastamme. Siksi tarvitsemme journalismia, joka syntyy eri maailmojen rajapinnassa. Journalismia, jolla rakennetaan yhteinen ja jaettu todellisuus kaikkien suomalaisten kesken.

Keskustelussa nostettiin esiin, ettei journalismin pidä esittää maahan muuttaneita pelkästään stereotyyppisessä valossa, ja monet maahanmuuttajat haluaisivat monipuolisempaa uutisointia itsestään.

Moninaisuus ei synny vain sillä, että palkataan “yksi maahanmuuttaja toimitukseen.” Se syntyy, kun yhteisöjen omat kokemukset tulevat osaksi journalistista prosessia.

Satakielen ja Suomen Kuvalehden tekemä yhteisjuttu suomeksi ja ukrainaksi nostettiin esille hyvänä esimerkkinä median yhteistyöstä Suomessa asuvien ukrainalaisten kanssa.

Kaksikielinen työprosessi oli hitaampi, mutta se avasi ovia yhteisöihin, joihin suomenkielinen toimittaja ei olisi yksin päässyt sisään. Jutun kirjoittaminen ukrainaksi ja suomeksi teki jutun saavutettavammaksi molempia kieliä käyttäville.

Tällaista yhteistyömallia saatetaan pitää turhan työläänä, eikä sen tuomaa lisäarvoa aina osata arvostaa. Ilman vastaavaa yhteistyötä moni tärkeä tarina voi kuitenkin jäädä kokonaan kertomatta.

Ulkomaantoimituksissa fikserin eli paikallisen avustajan käyttö kohdemaassa on itsestäänselvyys. Hän tuntee paikallisen yhteiskunnan ja on verkostoitunut siellä. Voisiko vastaava toimintatapa olla käytössä myös kotimaan toimituksissa?

Suomessa monikieliset ja ‑kulttuuriset yhteisöt muodostavat omia “paikallisia maailmojaan”, joiden sisälle suomenkielinen toimittaja ei aina pääse. Siksi dialogissa esitettiin kysymys: “Voisivatko kotimaan toimitukset hyödyntää vastaavaa yhteistyömallia, jossa eri taustoista tulevat toimittajat työskentelevät parityönä tasa-arvoisina kollegoina?”

Monikielisyyttä pohditaan median ja journalistien lisäksi myös eri toimijoiden viestinnässä. Keskustelua käytiin eduskunnan viestinnästä, jossa avoimuus on tärkeä periaate, mutta käytännössä tieto ei tällä hetkellä tavoita kaikkia Suomessa asuvia.

Eduskunnan verkkosivut ovat olleet vaikeakäyttöiset jopa suomenkielisille toimittajille, ja niiden kielivalikoima on ollut rajallinen. Sivuja ollaankin nyt uudistamassa.

“Riippumaton media, korkea medialukutaito ja kansakunnan kriisinkestävyys kulkevat käsi kädessä.”

Jos kukaan ei ole tyytyväinen nykyiseen keskustelukulttuuriin, niin miksi käyttäydymme tavalla, joka ruokkii sitä? Klikkaamme otsikoita, joista valitamme. Jaamme sisältöjä, joita pidämme haitallisina ja palkitsemme algoritmeja, jotka huolestuttavat meitä. Tähän kysymykseen dialogi ei tarjonnut suoria vastauksia, mutta siinä keskusteltiin myös yksilön vastuusta.

Mitä sitten pitäisi tehdä muualta muuttaneiden medialuottamuksen vahvistamiseksi? Dialogissa nousi esille, että monikielinen ja yhdessä tehty journalismi on muutettava pysyväksi käytännöksi. Yhteistyö ei voi olla vain kertaluontoisten projektien varassa.

Mediatalojen ja yliopistojen on kysyttävä, miksi maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät hakeudu journalismiin. Kyse ei ole yksilöiden valinnoista vaan rakenteista.

Maahan muuttaneiden luottamus suomalaista mediaa kohtaan rakentuu hitaasti. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioiden ja media‑alan tulee nähdä ja tunnistaa, kuinka moninainen Suomi jo on.

Se, että tuotettu tieto on saavutettavaa ja monikielistä liittyy tiedon huoltovarmuuteen.

Kun moninainen yleisö löytää itsensä uutisista, se vahvistaa medialuottamusta ja samalla koko yhteiskunnan kriisinkestävyyttä ja huoltovarmuutta.

Dialogissa nousi esille ratkaisuja ja se viitoitti tarvittavan kehityksen suuntaa, vaikkei se kaiken kattavia vastauksia tarjonnutkaan. Punaisena lankana keskustelussa kulki se, ettei luottamus rakennu vain yksittäisillä toimenpiteillä tai käännöksillä, vaan siitä, että opimme muuttamaan näkökulmaa ja katsomaan uudella tavalla itseämme ja toisiamme.

Moninaistuva Suomi ei ole tulevaisuutta, vaan elämme sitä jo. Kun tunnistamme sen yhteiskuntana, voi myös muualta Suomeen muuttaneiden luottamus suomalaiseen mediaan alkaa rakentua kestävällä tavalla.