Selät vastakkain vai yhdessä eteenpäin?

Mitä tapahtuu, kun vanhemmat ja lapset ovat kasvaneet hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa todellisuuksissa? Millaisia keskusteluja käydään perheissä, joissa vanhemmat ovat varttuneet Entisen Neuvostoliiton autoritaarisessa järjestelmässä tai Somaliassa konfliktien keskellä ja lapset suomalaisessa liberaalissa demokratiassa?

Perhettä pidetään yhtenä tärkeimmistä poliittisen sosialisaation eli poliittisten arvojen ja toimintamallien omaksumisen paikoista. Sen piirissä opimme jo varhain, miten yhteiskunta toimii ja millaisia asioita yhtäältä yhteiskunnassamme ja toisaalta perheessämme pidetään tärkeinä. Pitkään tutkimuksessa korostui ajatus siitä, että vanhempien arvot, asenteet ja tavat toimia välittyvät heidän lapsilleen eli vanhempien malli vaikuttaa siihen, millainen suhde politiikkaan lapsille muodostuu.

Viime vuosikymmeninä kuva on kuitenkin monipuolistunut. Poliittinen sosialisaatio ei ole vain arvojen ja toimintamallien siirtymistä edelliseltä sukupolvelta seuraavalle, vanhemmilta lapsille, vaan se on tapahtumaketjuna yhä vuorovaikutteisempi. Aikuistuvat lapset eivät ainoastaan omaksu vanhempiensa näkemyksiä, vaan he haastavat niitä, esittävät kysymyksiä ja tuovat perheeseen uusia tapoja ymmärtää yhteiskuntaa.

Maahanmuuttajaperheissä tämä voi korostua, koska vanhemmat ja lapset ovat usein tutustuneet politiikkaan ja yhteiskuntaan hyvin erilaisissa ympäristöissä, ja lapset voivat tuntea asuinmaan kieltä ja kulttuuria vanhempiaan paremmin.

Tampereen yliopiston valtio‑opin oppiaineessa toteutettavassa, Koneen säätiön ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland (DISCO) -hankkeessa olemme kiinnostuneita siitä, miten poliittiset arvot, politiikkaa kohtaan tunnettu kiinnostus ja luottamus sekä käsitykset kansalaisuudesta välittyvät sukupolvelta toiselle, ja miten nämä prosessit muovautuvat tilanteissa, jossa vanhemmat ja lapset ovat kasvaneet erilaisissa poliittisissa järjestelmissä.

Keskitymme hankkeessa venäläis‑ ja somalialaistaustaisiin perheisiin Suomessa. Olemme vuoden 2026 aikana tehneet yli 60 haastattelua. Haastateltavina on ollut entisessä Neuvostoliitossa syntyneitä venäjänkielisiä vanhempia ja Somaliasta Suomeen muuttaneita vanhempia sekä heidän Suomessa kasvaneita aikuisia lapsiaan.

Yksilö‑ ja ryhmähaastatteluissa olemme kysyneet, mistä politiikkaa koskevista asioista perheissä keskustellaan, mistä vaietaan, kuka tuo keskusteluun uusia näkökulmia ja miten erilaisista arvoista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä neuvotellaan.

Venäjältä ja Somaliasta muuttaneiden vanhempien kokemukset lähtömaansa politiikasta ovat hyvin moninaisia. Venäläistaustaisten vanhempien kokemuksia ovat muokanneet Neuvostoliiton viimeiset vuosikymmenet sekä sen jälkeinen Venäjä. Viime vuosien geopoliittiset tapahtumat ja erityisesti Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat tehneet politiikasta monille Suomessa asuville venäjänkielisille aiempaa henkilökohtaisemman kysymyksen.

Somalialaistaustaisissa perheissä käsityksiä politiikasta muovaavat sisällissodan ja pakolaisuuden kokemukset sekä elämä uudessa yhteiskunnassa niin kutsuttuna näkyvänä, ei‑valkoisena vähemmistönä. Monien somalialaistaustaisten yhteiskunnalliseen ajatteluun vaikuttaa voimakkaasti myös islaminusko.

Vertaillessamme näiden kahden ryhmän kokemuksia emme oleta, että venäläis‑ tai somalialaistaustaiset perheet muodostaisivat kaksi sisäisesti yhtenäistä ryhmää. Sen sijaan kysymme, mitkä perheen sisäisen sosialisaation piirteet näyttäytyvät samanlaisina ja mitkä puolestaan liittyvät määrättyihin historiallisiin ja poliittisiin kokemuksiin.

Poliittisen sosialisaation tutkimuksessa on usein lähdetty siitä, että vanhemmat ja lapset kasvavat saman yhteiskunnallisen järjestelmän piirissä. Maahanmuuton myötä näin ei kuitenkaan aina ole. Vanhempien käsitykset politiikasta, auktoriteeteista ja kansalaisuudesta voivat olla muodostuneet hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin heidän lastensa.

Aiempi tutkimus osoittaa, että kokemuksilla lähtömaan poliittisesta järjestelmästä ja kansalaisyhteiskunnasta (tai sen puutteesta) voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia maasta toiseen muuttaviin. Autoritaarisissa järjestelmissä kansalaisten vapautta on rajoitettu eikä poliittisia vastavoimia hallitsijalle tai hallitsijoille enää ole. Tällaisessa järjestelmässä omaksutut varovaisuuden ja itsesensuurin käytännöt voivat vaikuttaa siihen, kuinka luontevalta politiikasta puhuminen tai omien näkemysten julkituominen tuntuu vielä muuton jälkeenkin.

Tämä ei tarkoita, että autoritaarisessa järjestelmässä kasvaneet automaattisesti pidättäytyisivät osallistumasta, sillä muutto vapaaseen demokratiaan voi lisätä osallistumista ja muuttaa käsityksiä politiikasta. Lähtömaan kokemukset kuitenkin heijastuvat siihen, mitä politiikasta pidetään turvallisena, tarpeellisena tai sopivana käsitellä kotona.

Haastatteluissa olemme havainneet, kuinka myös vaikeneminen on osa poliittista sosialisaatiota. Se ei välttämättä kerro kiinnostuksen puutteesta, vaan voi olla tapa suojella perheenjäseniä, välttää konflikteja tai rajata vaikeita kokemuksia perheen arjen ulkopuolelle.

Suomessa kasvavat lapset saavat vaikutteita koulusta, ystäväpiiriltään, mediasta, järjestöistä ja muista yhteiskunnallisista instituutioista, kuten kirjastoista. He oppivat toimimaan ympäristössä, jossa mielipiteen ilmaisemista, osallistumista ja kriittistä keskustelua pidetään tärkeinä kansalaistaitoina.

Poliittiset asenteet ja tavat osallistua eivät siirry vain vanhemmilta lapsille vaan myös lapsilta vanhemmille. Tutkimuksessa tätä kutsutaan ”käänteiseksi sosialisaatioksi”. Politiikan saralla lapset voivat esimerkiksi selittää vanhemmilleen asuinmaan poliittisen järjestelmän toimintaa, ajankohtaisia yhteiskunnallisia tapahtumia ja puolueiden välisiä eroja.

Eräs venäläistaustainen äiti kuvasi, kuinka esimerkiksi keskustelu ilmastonmuutoksesta tapahtuu ennen kaikkea hänen lapsensa aloitteesta:

Ilmastonmuutos oli ehkä ensimmäinen aihe, jolloin me huomasimme, että lapsi ei ole pelkästään meidän lapsi, vaan myös oman aikansa ja koulusysteemin.

Sama äiti pohti myös omaa ja puolisonsa roolia lapsen kanssa käydyissä poliittisissa keskusteluissa:

Jotenkin minulla on epävarma olo, että oikeasti pystynkö argumentoimaan omaa kantani yhtä hyvin. Onko minulla riittävästi faktatietoa? Minun täytyy googlata joka ikinen asia, kun puhumme hänen kanssaan. Jos haluan väittää jotain, minun täytyy tarkistaa, pitääkö se paikkansa. Meillä on vielä yksi sellainen aihe, avaruus. Jossain vaiheessa tytär huomasi, että en tiedä avaruudesta mitään. Ja nyt hän käyttää sitä minua vastaan aina kun mahdollista. Ja hän itse opettaa minulle, miten avaruus toimii. Ja välillä tarkistaa, muistanko, pystynkö itse kertomaan sen, selostamaan taas kerran. Ja siis, onko minulla aukkoja siinä suhteessa. Eli hän on sellainen valistaja ja me olemme sellainen lammaskatras.

(…) Isällä on enemmän taipumusta siihen, että hän haluaa lopettaa jonkun väittelyn siihen, että sinä et mene opettamaan meitä. Hän häviää tämän keskustelun heti, kun ottaa tämän valttikortin esille.

– Venäläistaustainen äiti, syntynyt 1960-luvulla

Useampi haastateltava kuvaa, kuinka Venäjällä vanhemmat, ja etenkin äiti, päättävät pitkälti lastensa asioista, mutta Suomessa näin ei ole. Suomessa lasten mielipidettä kysytään päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa, mikä pakottaa vanhemmatkin kuuntelemaan lapsiaan.

Eräs tutkimuksessamme esiin noussut havainto liittyy sisarusten välisiin eroihin. Monilapsisissa perheissä erityisesti vanhimmat lapset saattavat haastaa vanhempiaan neuvottelemaan perheen omien kasvatustapojen ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä suhteesta. Nuorempien sisarusten kohdalla monet näistä keskusteluista on jo käyty. Vanhempien käsitykset siitä, millaisia kasvatusperiaatteita heidän on mahdollista tai tarkoituksenmukaista toteuttaa, voivat siis muuttua.

Hedelmällisin tapa ymmärtää perheissä tapahtuvaa poliittista sosialisaatiota on nähdä se vastavuoroisena prosessina. Jokaisella perheenjäsenellä on omat kokemuksensa, joiden pohjalta käsityksiä voi rakentaa ja haastaa yhdessä. Somalialaistaustainen tytär kuvasi perheen yhteisten keskustelujen vaikutusta omiin ja vanhempiensa mielipiteisiin seuraavasti:

Mä luulen, että heidänkin [vanhempien] kohdalla on tapahtunut tietynlainen asennemuutos monessakin asiassa. Me [lapset ja vanhemmat] ollaan käyty täällä Suomessa kouluja. Heillä on ihan erilainen ajatusmaailma joissakin asioissa heidän koulutaustan vuoksi. Mutta sitten mä koen, että me ollaan päästy yhdessä perheenä niistä pois, kun he ovat huomanneet, että eihän se ollutkaan niin. Mä koen, että mä en ole mitenkään irtautunut perheen mielipiteistä, vaan kaikilla on [tapahtunut] semmoinen siirtymä.

– Somalialaistaustainen tytär, syntynyt 2000-luvun alussa

Venäläistaustaiset nuoret kuvaavat useissa haastatteluissa, kuinka he kokevat vaikuttaneensa esimerkiksi vanhempiensa käsityksiin seksuaalivähemmistöistä. Toinen havainto liittyy niin kutsuttuun integraatioparadoksiin eli ilmiöön, jossa yhteiskuntaan hyvin integroituneet vähemmistöryhmien jäsenet – eli tässä tapauksessa Suomessa kasvanut niin kutsuttu toinen polvi – ovat herkempiä syrjinnälle kuin heikommin integroituneet vanhempansa. Nuoret nostavat esiin, kuinka heidän Neuvostoliitossa varttuneet vanhempansa eivät välttämättä tunnista tilanteita, joissa ovat lapsen mielestä tulleet syrjityiksi tai eivät halua mieltää kyseisiä tilanteita syrjinnäksi. Osa venäläistaustaisista nuorista myös kokee vanhemmillaan olevan syrjiviä asenteita, joihin he haluavat puuttua:

Isommat eroavat mielipiteet on just seksuaalivähemmistöt ja sit varmaan rasismi on toinen. Se on aik jännää ku mun isä, mä sanoisin, et sosiaalisesti se nähdään valkosena miehenä ja mun äiti silleen aasialaisena kautta Lähi-itä. Molemmat kasvanu Neuvostoliitossa, niin niil ei ehkä oo samanlaist analyysii rasismista ku mitä mulla. Vaik joku rasistinen läppä ja tälläset asiat on niille sellasia asioit, mist mun on pitäny sanoo, et mun tulee paha mieli, kun sanotte tälläsiä asioita, mut ne on sillee ”kaikki sanoo tälleen”. Mut sit seksuaalivähemmistöistä, ni must tuntuu, et siinä on ehkä tapahtunu ainaki äidin kannalta eniten progressii. Varmaan just sitä kautta, et ku mul on tullu kavereita, jotka ei oo heteroita, niin sit on ite oppinu enemmän siitä, niin sit on pystyny just kertoon, et hei, nää on ihan yhtä ihmisiä ku mekin.

– Venäläistaustainen poika, syntynyt 2000-luvun alussa

Venäläistaustaisten haastatteluissa nousee selvästi esille, että monissa perheissä politiikka on aihe, johon vanhemmat ovat aiempien kokemustensa vuoksi tottuneet suhtautumaan varovaisesti. Suomessa kasvaneille lapsille yhteiskunnallisista asioista keskusteleminen on sen sijaan luontevampi osa arkea. Sukupolvien väliset erot voivat tällöin näkyä siinä, mitä halutaan sanoa ääneen, miten eriäviä mielipiteitä käsitellään ja kuinka paljon politiikkaa tuodaan osaksi jokapäiväisiä keskusteluja. Etenkin Ukrainan sota sekä Israelin ja Palestiinan välinen konflikti ovat aiheita, joista osa perheistä haluaa vaieta.

Osa venäläistaustaisista vanhemmista kertoo suoraan välttävänsä kaikkea politiikkaan liittyvää, koska pelkää siitä koituvan ikäviä seurauksia. Esimerkiksi matkustaminen Venäjälle tapaamaan perhettä ja sukulaisia voisi vaikeutua.

Osassa perheistä vanhemmat ovat puhuneet politiikasta keskenään mutta välttäneet yhteiskunnallisia keskusteluja aikuistuvien lastensa kanssa, kunnes lapset ovat itse aloittaneet keskustelut. Osassa perheistä vanhemmat ovat kuitenkin olleet hyvin aktiivisia poliittisia keskustelijoita myös lastensa kanssa.

Somalialaistaustaiset vanhemmat korostavat haastatteluissa usein, että lapset olisi hyvä saada osallistumaan politiikkaan, vähintään äänestämään, vaikka lasten kuvataan usein olevan vanhempiaan vähemmän kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä. Myöskään somalialaisvanhemmat eivät välttämättä puhu politiikasta aikuistuvien lastensa ilman lapsen aloitetta ainakaan ennen kuin lapsi lähestyy äänestysikää. Etenkin moni isä kokee, että aikaisintaan tällöin lapset ikään kuin heräävät ja ”astuvat yhteiskuntaan”.

Somalialaisilla kokemukset syrjinnästä ja rasismista Suomessa värittävät suhdetta politiikkaan ja heijastuvat siihen, miksi politiikasta ei välttämättä haluta puhua kotona. Myöskään lähtömaahan liittyviä hankalia kokemuksia, kuten klaanien välisiin erimielisyyksiin kytkeytyviä konflikteja ei haluta siirtää lapsille. Vanhemmat kokevat, että heidän tulee suojella lapsiaan ikäviltä aiheilta:

Haastattelija: Jos ajatellaan suomalaista mediaa laajemmin. Miten te koette, että se puhuu somalialaisista tai somalialaistaustaisista Suomessa?

Haastateltava 1: Ei ollenkaan. Varmaan vuodessa yksi kertaa tai semmosta. Joka on myös negatiivinen uutinen, kuten palautetaan paperittomia ihmisiä tai sellaiset asiat.

Haastateltava 2: Joo. Yleensä se on negatiivinen.

Haastateltava 3: Harvoin ja negatiivinen.

Haastattelija: Liittyyks tää siihen, miksette halua puhua nuorten lasten kanssa politiikasta? Onks se, et se politiikka jotenkin vihastuttaa? Sä sanoit, että pitää suojella lapsia.

Haastateltava 3: Koska mä en halua. Meillä on omat ongelmat. Se riittää. En halua, että minä laitan sen heidän päälle myös. He kokevat koulussa, pihalla, kaupungissa, jokaisessa paikassa. Heillä on ongelma [rasismi]. En halua, että minä lisään heille tämän ongelman. Vältän sen. Kun he tulevat aikuiseksi, he itse purkavat.

– Somalialaistaustaisten isien ryhmähaastattelu

DISCO‑hankkeen haastattelut kutsuvat ajattelemaan poliittista sosialisaatiota yksinkertaista arvojen siirtymistä laajempana prosessina. Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä vanhemmat opettavat lapsilleen, vaan myös siitä, mitä lapset tuovat perheeseen ja miten perheenjäsenten näkemykset muuttuvat heidän eläessään uudessa yhteiskunnassa.

Perheissä neuvotellaan paitsi arvoista myös siitä, mitä politiikasta voi sanoa, miten auktoriteetteihin suhtaudutaan, millainen osallistuminen tuntuu luontevalta ja mitä hyvä kansalaisuus tarkoittaa.

Poliittinen sosialisaatio voi tapahtua keskustelemalla, mutta myös vaikenemalla. Se voi tarkoittaa vanhempien lapsilleen välittämiä arvoja, mutta yhtä hyvin lasten kotiin tuomia kysymyksiä ja uusia näkökulmia. Joskus seurauksena on jatkuvuutta, joskus muutos ja joskus konflikti.

Monikulttuuristen tai eri kulttuurien välillä elävien perheiden tutkimus auttaa ymmärtämään laajemminkin sitä, miten poliittiset arvot säilyvät, muuttuvat ja siirtyvät sukupolvelta toiselle. Perheenjäsenet eivät vain edusta valmiita “lähtömaan” ja “Suomen” arvoja. He tulkitsevat, yhdistelevät ja muuttavat niitä jatkuvasti.

Josefina Sipinen on yleisen valtio‑opin dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän työskentelee osana Koneen säätiön ja Suomen Kulttuurirahaston hanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa – Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland (DISCO). Vuosina 2026–2030 Sipinen johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Maahanmuuttaneet valitsijoina eduskuntavaaleissa – Migrant Finnish National Election Study (MIG-FNES), jossa tutkitaan venäläis-, virolais-, somalialais-, irakilais- ja vietnamilaistaustaisten poliittisia asenteita ja osallistumista kevään 2027 eduskuntavaaleissa.

Venla Hannuksela on valtio‑opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Helsingin yliopiston Social- och kommunalhögskolanissa. Hän työskentelee osana Koneen säätiön ja Suomen Kulttuurirahaston hanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa – Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland (DISCO) ja Svenska litteratursällskapetin rahoittamaa hanketta Etnolingvistisk identitet som politisk.