#Blogi: Ymmärtävätkö maahanmuuttajien lapset, miksi heidän perheensä muutti Suomeen?

Kevään kurssi tulevaisuuden rakentajille on päättynyt. Voimme jälleen tehdä johtopäätöksiä, pohtia karttunutta kokemusta sekä valmistautua kesän journalistiikkakurssille ja matkalle yhteiskunnalliseen keskustelutapahtumaan Porin SuomiAreenalle. Kolmen kuukauden ajan tutustutimme joukon yhdeksäsluokkalaisia ja lukiolaisia demokraattisen yhteiskunnan rakenteisiin: lainsäädäntö- ja toimeenpanovaltaan, mediaan, vaikutuskeinoihin ja osallistuvaan kansalaisuuteen. Annoimme myös konkreettisia tehtäviä: nuoret valmistelivat ja ohjasivat vaaliväittelyn kutsuen nuorisojärjestöjen kansanedustajaehdokkaita vastaamaan itselleen tärkeisiin kysymyksiin. Uskomme, että kurssille osallistuneet nuoret ovat valmistautuneet hyvin Porin-matkaan – ja se nähdään heinäkuussa.

Nyt haluan kysyä aikuisilta tärkeän kysymyksen:

Ymmärtävätkö maahanmuuttajien lapset, miksi heidän perheensä muutti Suomeen?

Jokin aika sitten olin katsomassa näytelmää, joka rakentui nuorten ajatuksille maahanmuuttajan elämästä, yksinäisyydestä, ystävyydestä, onnesta. Nuoret eivät näytelleet, vaan kertoivat ja muistelivat, haaveilivat ja surivat yleisön edessä oikeasti ja aidosti. Tuntui, että katsomossa istuvat vanhemmat oppivat tuntemaan nuorensa uudella tavalla; iloitsivat, pelästyivät ja liikuttuivat, kaikkea yhtä aikaa. Näytelmä sai minut kysymään, ovatko perheet koskaan keskustelleet yhdessä siitä, miksi he muuttivat Suomeen eivätkä jääneet kotiseuduille?

Lasten on nimittäin hankala ymmärtää, miksi kaikki nämä vaikeudet: vieras ympäristö, ennakkoluuloinen suhtautuminen, väärinymmärrykset. Suoraan sitä ei sanottu, mutta ymmärsimme, että he kaipaavat sinne, missä voi puhua vanhempien kotikieltä, kuunnella ja laulaa vanhempien lapsuudenaikaisia lauluja sekä keskustella kirjoista ja elokuvista, joiden meemit ja sitaatit ovat tuttuja kaikille tietyn kulttuurikoodin tunteville.

Siksi kysymys: mihin alun alkaen perustui päätös muuttaa asumaan pysyvästi Suomeen?

Tärkein syy muuttaa Suomeen 1990-luvun alussa oli halu turvata lapsille parempi tulevaisuus. Tämän kuulimme inkeriläisten paluumuuttajien ja turvapaikanhakijoiden suusta, asiantuntijoilta ja työläisiltä, Suomen kansalaisten puolisoilta ja jopa opiskelijoilta. Meillä kenelläkään ei ollut kokemusta maahanmuutosta, ja 1917 vallankumouksen mainingeissa muuttaneiden kertomukset olivat täynnä nostalgiaa ja kaipuuta menneeseen – eivät ne auttaneet ymmärtämään, mitä ja miten olisi hyvä tehdä. Tänään näkyy, kuinka toistamme sadan vuoden takaiset virheet, vaikka samanlaista tragediaa, kuin 1900-luvun alun emigrantit kohtasivat, ei olekaan. Kuka tahansa voi koska tahansa palata, Venäjän valtio jopa tukee tätä.

Jos muutimme Suomeen vapaehtoisesti lastemme takia, eikö velvollisuutemme ole kaikin keinoin tukea heidän solahtamistaan osaksi suomalaista elämää? Sen vuoksi meidän on vähintään itse ymmärrettävä, miten Suomen yhteiskunta on rakentunut. Tämä ei tarkoita vain lakien, velvollisuuksien ja oikeuksien tuntemista, kielen opiskelua ja työllistymistä, vaan myös sitä, että ainakin ymmärrämme arvot, tunnemme vaikuttamisen algoritmit eri tasoilla ja, lopulta, osallistumme yhteiskunnalliseen elämään. Tiedän hyvin, etteivät kaikki kantasuomalaisetkaan ole aktiivisia kansalaisia; kiinnostuneita politiikasta tai osallistu siihen. Mutta he voivatkin olla osallistumatta, sillä valtio ottaa automaattisesti huomioon heidät ja heidän lapsensa. Meidän lapsemme eivät voi automaattisesti tulla ”heidän lapsikseen” – velvollisuutemme on sopia siitä yhteiskunnan kanssa. Ettei kukaan epäilisi, etteivät lapsemme olisi tasa-arvoisia suomalaisen yhteiskunnan jäseniä.

Siirrämme yhä eteenpäin omaa kulttuurikoodiamme. Tietysti on tärkeää säilyttää äidinkieli ja kulttuurin ymmärrys, mutta jostain syystä emme onnistu sovittamaan sitä yhteen sen kanssa, että lapsemme sosialisoituisivat suomalaiseen yhteiskuntaan. Ehkä ajattelemme, että tämä tapahtuu itsekseen? Kannustan puhumaan aiheesta syvällisesti täällä kasvaneiden lastenne kanssa ja kysymään, onko asia näin.