#Blogi: Erään projektin tarina – havaintoja matkan varrelta

Monikieliset suomalaisnuoret -hanketta on nyt takana yli vuosi. Lokakuussa 2017 Cultura-säätiö sai apurahan, jonka avulla Porin SuomiAreenalle – poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisimmalle viikolle – pystytettiin monikielisten nuorten pop up -toimitus.

Vuosi sitten näytti siltä, että tärkeintä Monikieliset suomalaisnuoret -projektissa on antaa nuorille mahdollisuus päästä tapahtumien keskipisteeseen yhdessä vaikutusvaltaisen eliitin kanssa – päästä kuulemaan niitä, joista tämän maan tulevaisuus riippuu. Useinhan päättäjät keskustelevat lähinnä vain keskenään ja heidän käsitykset nuorista ovat pitkälti teoreettisella tasolla – puhumattakaan eri vähemmistöistä.

Hyvästi, elämä kuplassa!

Ensimmäinen tapaaminen nuorten kanssa osoitti, että ajatuksemme – miltei poliitikkojen lailla – olivat kaukana todellisuudesta. Kaikki nuoret olivat kyllä mahtavia – fiksuja ja lahjakkaita, hyvin keskittyviä, avoimia ja määrätietoisia, osasivat useita kieliä, opiskelivat, olivat mukana monenlaisessa toiminnassa ja jotkut heistä tekivät lisäksi osa-aikatöitä. Mutta: heitä ei kiinnostanut politiikka, he eivät lukeneet toimitettuja julkaisuja, eivät katsoneet televisiota – eivät siis tienneet juurikaan siitä, mitä Suomessa tapahtuu. Heille ei ollut ainoastaan vaikeaa tunnistaa poliitikkojen kasvoja, vaan myös ikätovereidensa keskuudessa äärimmäisen suositut julkkikset olivat heille täysin tuntemattomia. Pääasiallisena sosiaalisen median kanavana toimi venäläinen versio Facebookista.

Suunnitelmat oli laitettava uusiksi matkan varrella. Ensinnäkin, aloimme tarkoituksella asettaa nuorille sellaisia tehtäviä, joiden myötä he itse ymmärtäisivät, että on heidän oman edun mukaista kiinnostua politiikasta. Toiseksi, ryhmämme saatua uusia jäseniä, vaihdoimme työkieleksemme suomen. Monille nuorista ajatusten muodostaminen sekä kyvyt argumentoida ja ilmaista itseään olivat haasteellisia millä tahansa kielellä, ja tämän vuoksi aluksi kaavailtu yhteistyö eri mediatalojen kanssa osoittautui mahdottomaksi. Silloin tällöin jopa tuntui siltä, että pyysimme turhaan omaa julkista paneelikeskustelua SuomiAreenan ohjelmaan – kaikista 400:sta hakemuksesta tapahtumaviikon järjestäjät pystyivät valitsemaan vain puolet toteutettaviksi. Meihin kuitenkin uskottiin ja saimme keskusteluajan BEPOP -lavalle. Valitsemamme aihe oli vaikea: ”Monikieliset suomalaisnuoret kysyvät: mikä hiton uusi normaali?”, joka viittasi vuosi vuodelta kasvavan populistisen liikkeen sloganiin. Miten televisioidun paneelikeskustelumme tulee käymään, jos nuoret eivät ole lainkaan valmiita keskustelemaan poliittisista teemoista?

Alun perin muuten ajattelimme ottaa keskustelun teemaksi kaksoiskansalaisuuden ja armeijan virat, ja suunnittelimme toteuttavamme tilaisuuden yhdessä Puolustusministeriön kanssa. Ministeriön lehdistöosasto eivätkä meidän nuoremme kuitenkaan innostuneet tästä ehdotuksesta. Ministeriö, joka juhlisti Porissa 100 vuotta täyttänyttä armeijaa, ei koskaan palannut tämän kysymyksen äärelle. Sen sijaan peruskoulun 9. luokan päättäneet nuoremme tulevaisuutta pohtiessaan kyllä yhtäkkiä tajusivat, että poliitikkojen esittämät rajoitukset kaksoiskansalaisille koskettavat heitä suorimmalla mahdollisimmalla tavalla. Näin löytyi lisää reflektoitavaa heidän toteuttamaa upeaa paneelikeskustelua varten.

Kuuma kesä 2018

200 keskustelun sisällyttäminen viiteen päivään on mahdoton tehtävä. SuomiAreenan yksityiskohtainen ohjelma julkaistiin jo kuukautta ennen tapahtuman alkua, ja yritimme etukäteen valita kaikista kiinnostavimmat keskustelut ja henkilöt. Sää sotkeentui kuitenkin suunnitelmiimme: kesä oli niin helteinen, että keskustelujen kuunteleminen armottomasti porottavan auringon alla ei tuntunut aina hyvältä idealta. Nuoret kuitenkin yrittivät, ja partnerimme Kaisa Myllylä Mediakasvatuskeskus Metkasta onnistui saamaan lyhyitä haastatteluja, joissa nuoret pohtivat kuulemiensa keskustelujen vaikutelmia.

Onneksi käytettävissämme oli ilmastointilaitteilla varustettu Satakunnan Ohjaamo, jonne pystyimme kutsumaan ihmisiä haastatteluun, tapaamiseen tai pitämään työpajaa tai luentoa. Lähes kaikki ne, joihin nuoret olivat ottaneet etukäteen yhteyttä, saapuivat paikalle, usein vielä erityisesti valmistautuneena tapaamiseen. Ne, jotka tapasimme vasta Porissa, pistäytyivät myös mielellään… jäähtymässä. Vitsi! Ei, he olivat aidosti kiinnostuneita keskustelemaan nuorten kanssa, vastaamaan kysymyksiin ja kysymään vastakysymyksiä. Joukossa oli poliitikkoja, huipputason asiantuntijoita ja tutkijoita. Presidentti Tarja Halonen sai eräältä projektiin osallistuneelta nuorelta kirjeen ja saapui varta vasten katsomaan paneelikeskusteluamme. Tilaisuuden jälkeen hän keskusteli nuorten kanssa pop up -toimituksessa melkein tunnin ajan ja antoi heille eksklusiivisen haastattelun.

Mitä opimme?

Mitä muuta me opimme tästä vuodesta? Rakentamaan luottamuksellisen ilmapiirin, jolloin ei pelota puhua kaikista vaikeimmistakaan asioista. SuomiAreenan paneelikeskusteluun valmistautuessa harjoittelimme myös paljon erilaisia taitoja: kuinka esittää kysymyksiä, sisäistää kuullut vastaukset ja reagoida niihin. Nuoret yrittivät pitkään matkia ”oikeita” toimittajia, esittäen eräänlaista roolia – kunnes ymmärsivät, että heillä todella oli ainutlaatuinen tilaisuus kysyä nimenomaan heitä koskettavia kysymyksiä. Olikin kylmäävää kuulla 16 -vuotiaan Suomen kansalaisen kysyvän: ”Voinko olla varma, että valtaapitävät eivät karkota minua sinne, mistä vanhempani ovat kotoisin?”

Muitakin havaintoja tehtiin. Esimerkiksi eräs Suomessa syntynyt tyttö puhui kotimaastaan eikä tarkoittanut Suomea, ja samalla tavalla myös Suomessa syntynyt poika käytti usein ilmaisua ”meillä, Venäjällä”.

Ennen Porin matkaa eräässä tapaamisessamme nuoret kehittivät somekampanjan, joka sisälsi kaksi hashtagia: #suomalaisuus ja #oikeusollasuomalainen. Mielestäni oli uskomattoman rohkeaa lähteä suoraan esittämään kysymystä siitä, kenellä on oikeus olla osa tätä yhteiskuntaa. Ei teoretisointia, ei kysymyksiä siitä, mitä tarkoittaa passin saaminen tai millaiset juuret kenelläkin on ja kauanko kukin on asunut täällä – vaan rohkeasti mennä ensimmäisen vastaan tulevan luokse ja kysyä: voinko minä tuntea itseni osaksi Suomea? Minusta tuntui, etteivät nuoret emmekä me aikuisetkaan olleet täysin valmiita tällaiseen kampanjaan. Jo ennen SuomiAreenaa nuoret käänsivät kaiken vitsiksi kuvaten hupsuja videoita, jotka rakentuivat stereotypioista ja itseironiasta, ja aikuiset keskittyivät muihin asioihin. Porissahan tähän nuorten esittämään kysymykseen suomalaisuudesta saatiinkin sataa rakentavaa ajatusta kohti yksi äärimmäisen nationalistinen.

Tämä epämiellyttävä välikohtaus (radikaalin ”Suomen kansa ensin”-liikkeen edustaja levitti videosarjaa, joissa esiintyi yksi ryhmämme nuori tyttö. Tyttö oli lähestynyt tätä henkilöä #oikeusollasuomalainen -kampanjan tiimoilta. Henkilö haukkui tyttöä siitä, ettei tämä halunnut keskustella hänen kanssaan islamista ja ympärileikkauksesta. Suomen kansa ensin -liikkeen edustajan mielestä tämän vuoksi tyttö tulisi lähettää ”takaisin Afganistaniinsa.”) paljasti toisen ongelman: nuoret yrittivät kaikin keinoin suojella vanhempiaan epämiellyttäviltä asioilta, esimerkiksi olemalla kertomatta heille kiusaamisesta. Yhtäältä, he eivät halua järkyttää rakkaitaan, ja toisaalta, he tietävät, että nämä pelkäävät kanssakäymistä viranomaisten kanssa eivätkä erityisesti luota esimerkiksi poliisiin. Nuoret eivät loppukädessä luota, että vanhemmat kykenevät auttamaan. Tämän ikävän tapauksen kohdalla me keskustelimme tapahtuneesta paikan päällä SuomiAreenalla, ja jälkikäteen Helsinkiin palattuamme järjestimme vielä keskustelun asiantuntijoiden kanssa. Näillä toimilla oli terapeuttinen vaikutus koko ryhmään, meidät kaikki mukaan lukien.

Kesän jälkeen Historioitsijat ilman rajoja -järjestö pyysi meitä kommentoimaan historianopetuksen kysymyksiä venäjänkielisen vähemmistön näkökulmasta ”Kenen historia?”-raporttia varten. Oli kiinnostavaa lukea nuorten vastauksia siihen, millaisina historian ja yhteiskuntaopin oppitunnit näyttäytyvät heidän näkökulmastaan. Kävi ilmi, että nuoret peilaavat itseään enemmän siihen, miten Venäjästä puhutaan koulun tunneilla, eivätkä käsitä itseään osaksi Suomea. Toisaalta muissa yhteyksissä meidän kanssamme puhuessaan monet myös kertoivat, että matkustaessaan sukulaisten luokse Venäjälle, he tuntevat itsensä turisteiksi.

Kun monikieliset suomalaisnuoret vetivät paneelikeskustelun ”Koulu pelkää kiusaamista?” osana syksyn CulturaFest -festivaalia, kysymys luottamuksesta nousi uudelleen esiin. Jos kotona ei ole luottamusta siihen, että koulussa syntyneet ongelmat voidaan ratkaista yhteisvoimin, todennäköisesti teini-ikäinen ei jaa niitä vanhempiensa, opettajiensa eikä ystäviensä kanssa. Sen sijaan hän saattaa yrittää itse ratkaista tilanteen jollain lailla. Tai ei yritä. Tai kostaa toiselle, itseään vielä heikommalle. Tai sulkeutuu kuoreensa. Kuinka paljon meidän aikuisten tulee olla herkistyneitä näille asioille: osata huomata, kun jotain menee pieleen, osata tukea nuoria – ihan pelottaa ajatella. Mutta on pakko oppia, ei ole muuta vaihtoehtoa.

Ja täytyy sanoa, että nuoret ovat mahtavia opettajia. He eivät pelkää olla rehellisiä, ja siksi aikuisten on vaikea vastata heidän kysymyksiin tietynlaisella vastaamattomuudella – kuten saattaa tapahtua, jos kysyjänä on toinen aikuinen.

Ensi vuonna jatkamme projektia, mutta aiomme käyttää enemmän aikaa erilaisiin interaktiivisiin tehtäviin, jotka auttavat nuoria hahmottamaan paremmin yhteiskunnan toimintaperiaatteita, oppimaan tiedonhankintaa ja muodostamaan mielipiteitä eri kielillä. Laskemme paljon yhteiskunnan ja etenkin koulujen sekä kotien tuen varaan: meistä kaikista riippuu se, missä määrin monikieliset nuoremme tulevat tuntemaan itsensä osaksi Suomea.

Eilina Gusatinsky, monikielisten suomalaisnuorten ”äiti”