#Apurahatarina: Opettajan täydennyskoulutusta Venäjällä

Päädyin Cultura-säätiön nettisivuille sattumalta loppuvuodesta 2016, kun suunnittelin oppitunteja kursseilleni Turun suomenkielisessä työväenopistossa. Olin jälleen etsimässä ajankohtaista ja mielenkiintoista aineistoa oppikirjojen ja muun valmiiksi pureskellun oppimateriaalin oheen. Apurahailmoitus heitti minut muistojen bulevardille, muistelemaan omaa oppimispolkuani venäjän kielen ja kulttuurin parissa ja miettimään, missä kohdassa polkua olin tällä hetkellä menossa.

Kipinän venäjän kieleen sytytti 1990-luvun lopulla opettajani Porvoon Linnankosken lukiosta, Irene Ketola. Olin halunnut ottaa venäjän valinnaisaineeksi jo yläkoulussa, mutta silloin ryhmää ei syntynyt joko liian suuren ryhmäkokovaatimuksen tai vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Olin tähän hyvin pettynyt ja opiskelin tilalle tarjotun saksan sijaan maa- ja metsätaloutta. Lukiossa sain vahvan peruskielitaidon, joka jäi vuosikausiksi vaille suurempaa käyttöä. Oulun yliopistossa ei ollut mahdollisuutta syventää kielitaitoa, sillä tarjolla olleet kurssit olivat varsin pintapuolisia eikä vaihtoon lähteminen jostain syystä tullut mieleenikään. Venäläisen kulttuurin tuntemiseen ja tutkimiseen mahdollisuuksia tarjoutui kuitenkin jatkuvasti – opintoihin liittyvän työharjoitteluni tein taidetoimikunnan suomalais-venäläisessä kulttuurijunaprojektissa ja vologdalaisen pitsin näyttelyssä, kirjallisuuden pro graduni sivusi Gogolin ihmistyyppejä. Nyt ajattelen, että nämä Oulun vuosien satunnaiset mahdollisuudet käyttää kieltä vahvistivat haluani oppia lisää, sillä ne pitivät kipinää yllä, eivät antaneet sen tukahtua.

Venäjä aktivoitui arjen ja työn kieleksi vasta huomattavasti myöhemmin, kun työskentelin suomen kielen lehtorina Pomorin valtionyliopistossa, nykyisessä Pohjoisessa Arktisessa yliopistossa, Arkangelissa vuosina 2006–2009. Näinä vuosina en opiskellut enkä edes käyttänyt kieltä aktiivisesti mutta kieliympäristö avasi korvani ja silmäni niin, että pystyin toimimaan itsenäisesti ja mikä tärkeintä, ymmärsin, että kantapään kautta oppiminen on mitä tehokkainta oppimista. Kun olin ostanut makkarakeittoa varten ”naapuria” lähimarketin lihatiskiltä, etsinyt ”rintaliivejä” yliopistolta ja kertonut ”kärsiväni” venäjän kielestä, olin nolouden tunteen vahvistamana oppinut ikuisiksi ajoiksi nämäkin venäjän sanat. Sain siis ostettua ne nakit, löysin kirjanpitäjän ja yritän edelleen jatkaa venäjän oppimista. Oppimisen edellytys oli rohkeus avata suu ja käyttää kieltä, vaikka se ei varmasti aina kieliopillisesti oikeassa muodossa onnistunutkaan. Kun sitten myöhemmin jatkoin opiskelua Turun yliopistossa, yritin aina vain haastavimmissakin tilanteissa, kuten fraktuuralla kirjoitettua venäjänkielistä kielioppia tihrustaessani ja aspektologian ja fonetiikan kursseilla.

Kun nyt jo vuosia opettajana toimineena katselen tätä oppimispolkuani, näen helposti keskeisimmät tekijät siinä, miksi innostukseni venäjän kieltä ja kulttuuria, opettamista ja oppimista kohtaan on edelleen voimissaan: Minua on todella onnistanut opettajien ja muiden kielen ja kulttuurin oppaiden, venäläisten ja suomalaisten kontaktien, suhteen. Minua on rohkaistu opiskelemaan, tarjottu mahdollisuuksia käyttää kieltä ja ohjattu eteenpäin. Tällainen kontakti on myös Cultura-säätiö, joka tarjosi minulle mahdollisuuden lähteä kehittämään kielitaitoani ja nuuhkimaan uusia tuulia vielä opettajanakin.

Vietin Moskovassa upeat, joskin sään osalta myrskyisät, pari viikkoa heinäkuussa 2017. Opiskelin Pushkin-instituutin kansainvälisellä venäjän kielen opettajien täydennyskurssilla. Kuuntelin luentoja nykykirjallisuudesta, yhteiskunnallisista muutoksista ja kielen kehityksestä, seurustelin kollegojen kanssa ja seurasin venäläisten opettajien pitämiä venäjää vieraana kielenä oppitunteja. Kävin useissa museoissa, kolusin kirjakauppoja ja istuin kahviloissa lukemassa ostamiani oppikirjoja ja kaunokirjallisuutta. Juuri kurssin kirjallisuusluennoilla ymmärsin konkreettisesti, miten valtavasti upeita teoksia jää kielimuurin taakse. Näin uusin suunta omalla oppimispolullani alkoi valjeta hitaasti ja arasti, sillä haaveilen kääntämisestä, oppimateriaalin julkaisemisesta ja tutkimustyöstäkin. Näiden haaveiden toteutuminen vie vielä aikaa, mutta matkalla toivon pystyväni puhaltamaan kipinöihin kuten omat opettajani tekivät.

Minkä tahansa kielen oppija tarvitsee kommunikaatiota ja kontakteja voidakseen aktivoida oppimansa kielen taidoksi. Olen työssäni huomannut, että juuri tässä on sekä venäläisillä suomen että suomalaisilla venäjän oppijoilla iso kynnys ylitettävänä. Virheitä arastellaan ja istutaan suut supussa ja nenät kieliopissa, vaikka samaan aikaan ollaan kiinnostuneita toisistamme. Välillämme on lämmintä vetovoimaa, joskus jopa kipinää. Nykyään venäjän oppitunneillani vierailee äidinkieleltään venäjänkielisiä, entisiä suomen kielen opiskelijoitani. Opiskelijani rohkaisevat toisiaan kokeilemaan opiskelemaansa kieltä. Uskon, että tällaiset kohtaamiset madaltavat kynnystä lähteä kokeilemaan venäjän kielitaitoa rajojen ja oppikirjojen ulkopuolellakin ja toisaalta rohkaisevat venäläisiä maahanmuuttajia tutustumaan kantasuomalaisiin.

Valitettavasti tällä muistojen bulevardillani olen huomannut monia asioita, jotka eivät ole muuttuneet sitten 1990-luvun alkupuolen. Venäjän kieltä ei edelleenkään ole helppo päästä opiskelemaan. Kouluissa opetusryhmiä ei perusteta, yliopistoissa venäjää ei välttämättä opeteta kielikeskuksia lukuun ottamatta vaan esimerkiksi Turun yliopistossa pääaine jopa lakkautettiin, eikä vapaassa sivistystyössä kursseja järjestetä samalla volyymilla kuin romaanisissa kielissä. Jos joku haluaa venäjän kieltä oppia ja opiskella, sitä täytyy todella haluta ja olla valmis etsimään mahdollisuuksia siihen. Kannustamisessa ovat opettajat, kielikontaktit ja juuri Cultura-säätiö avainasemassa.

Laura Tikkanen

FM, suomen ja venäjän kielen opettaja

Turun kristillinen opisto ja Turun suomenkielinen työväenopisto