Emma Lappalainen, yhteiskuntatieteiden opiskelija, Turun yliopisto
07.12.2016
Cultura-säätiön konferenssi “The Russian-Speaking Communities of Europe 2016 in a Fragmented Media Landscape” 13.-14.10. Helsingissä käsitteli otsikkonsa mukaisesti venäjänkielisiä yhteisöjä Euroopassa, tarkemmin Euroopan unionin jäsenmaissa. Paljon painoarvoa annettiin sosiaalisen ja perinteisen median roolille näiden yhteisöjen elämässä, mutta aihetta käsiteltiin myös muista näkökulmista. Sain kunnian osallistua korkealaatuiseen konferenssiin viestijänä, ja kokoan nyt lyhyesti mitä minä, yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opiskelijana, opin venäjänkielisten yhteisöjen tilasta ja integroitumisesta eurooppalaiseen yhteiskuntaan.
 
Yhteisöjen sisäisistä identiteettiprojekteista ja integroitumisesta eri yhteiskuntiin puhuivat monet, hyvin eri taustoista tulevat tutkijat ja asiantuntijat. Heitä yhdisti ennen kaikkea yhteisymmärrys siitä, etteivät venäjänkieliset yhteisöt ole niin integroituneita Eurooppaan kuin voisivat olla, tai kuin niiden kannattaisi olla. Yhteisöjen ongelmina on yhtäältä sulkeutuneisuus ja epäluottamus ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, ja toisaalta heihin kohdistuva syrjintä. Vaarana on eristäytyminen, yhteisöjen (ja sitä kautta koko yhteiskunnan) pahoinvointi ja korostunut alttius yksipuoliselle, Kremlistä käsin kontrolloidulle mediasisällölle. 
 
Tutkija Nikolay Mitrokhin piti oman esitelmänsä Saksan venäjänkielisestä yhteisöstä. Hänen mukaansa se on suurin Euroopassa, mutta jää kauas jälkeen esimerkiksi paljon pienemmän Saksan turkkilaisvähemmistön poliittisesta ja yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Erityisesti vuosina 1992-1995 maahan muuttaneiden venäjänkielisten integrointi on Mitrokhinin mukaan epäonnistunut. He eivät luota saksalaiseen mediaan, ja pitäytyvät venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa (esimerkkinä Odnoklassniki, joka on selkeästi vanhemman sukupolven suosima), jossa neuvostonostalgia ja nationalismi elää vahvana. 
 
Samankaltainen tilanne on Isossa-Britanniassa, jossa olevan venäjänkielisen yhteisön identiteettiprojekteista kertoi professori Oksana Morgunova. Hänen mukaansa Isolla-Britannialla ei ole järjestelmällistä keinoa integroida maahanmuuttajia, ja suurin uhka on, että maahanmuuttajien ”kuplaan” tulee tyhjiö, jonka venäjänkielinen, kontrolloitu media omine tarkoitusperineen täyttää. 
 
Mielestäni huomionarvoinen asia on venäjänkielisten yhteisöjen integroitumisen sukupuoliin liittyvä ulottuvuus. Odnoklassniki, jonka Mitrokhin kuvaili Saksan venäjänkielisten alustaksi, käyttäjät ovat suurimmaksi osaksi naisia. Morgunova nosti esille, miten Isoon-Britanniaan muuttaneista venäjänkielisistä oli suuri osa naisia, joilla oli huomattavia vaikeuksia löytää töitä. Hän kuvaili heitä ”unohdetuksi vähemmistöksi”. Tohtorikoulutettava Liisa Tuhkanen kertoi saman asian olevan totta myös Suomessa, jossa avioliiton kautta maahan muuttaneet venäjänkieliset naiset ovat suurin maahanmuuttajien yksittäinen ryhmä tällä hetkellä. Tutkija Pirjo Pöllänen muistutti, että vaikka venäjänkielisten maahanmuuttajien asema (esimerkiksi työllistymisen suhteen) on Itä-Suomessa pikku hiljaa parantumaan päin, syrjivät stereotypiat venäläisistä naisista elävät edelleen. 
 
Identiteetti ja siihen liittyvät ongelmat ovat oleellisia integrointiprosesseissa kautta Euroopan. Mikäli henkilöt ja yhteisöt eivät identifioidu ”eurooppalaisiksi”, kiinnostus yhteiskuntaan on vähäistä. Konferenssin aikana käydyissä keskusteluissa integroinnin keinoiksi ehdotettiin venäjänkielisen eurooppalaisen median tason kohottamisen ja disinformaation oikaisemisen lisäksi muunmuassa venäjän kielen hyväksymistä EU:n viralliseksi kieleksi. EU-diplomaatti Jon Kystin mukaan agendalle tulevat todennäköisesti sitä ennen ehdokasmaiden viralliset kielet. Olivat keinot mitä hyvänsä, on selvää että kädenojennus tulisi suunnata juuri haavoittuvaisimmassa asemassa oleville, muita kieliä osaamattomille ja epävarmasti työllistyville – useimmiten naisille. 
 
Venäjän ulkopuoliset venäjänkieliset, niin kutsuttu venäjänkielisten diaspora, ovat hyvin oleellinen Venäjän nykyistä ulkopolitiikkaa oikeuttavassa retoriikassa. Krimin valtausta perusteltiin sen venäläisellä vähemmistön avuntarpeella, ja Suomessa on tiedossa venäläisen median kirjoittelu siitä, miten venäläislapset tulevat perusteettomasti huostaanotetuksi. Samalla venäjänkieliset yhteisöt ovat oleellinen osa eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa. Niiden erityistarpeet tulisi ottaa huomioon entistä paremmin, jotta yksilöihin sidottu potentiaali pääsisi hyödyttämään heitä itseään, kotimaataan ja jo riittävissä sisäisissä vaikeuksissa olevaa Eurooppaa.