Polina Kopylova
14.05.2016
Vuonna 1991 olin 15-vuotias laiha ja epävarma entinen koulukiusattu. Keinoa, jolla kukistin minuun kohdistuvaan kiusaamisen, en paljasta. Suomalaiseen kouluun se ei sovi.
 
En pitänyt itsestäni enkä ympäristöstäni, etenkään koulustani. Ainoa toivo oli tulevaisuudessa: kaukaisessa kauniissa, kuten laulettiin Vieras tulevaisuudesta (1) -leffassa koskettavan korkealla tytön äänellä. Laulu soi korvissa luvaten ihmeitä lahkolaissaarnajan tapaan.
 
Leningradin kaupunki ympärilläni hermostui, harmaantui, kuhisi rihkamasta täytettyjä kojuja, pikkuyrittäjiä sekä samanmittaisia ja suurempiakin rikollisia, mielenosoituksia, katutaiteilijoita sekä nälkäisiä runoilijoita joita aloin oppia tuntemaan. Leningradin kaupunki sovitti avoimesti vanhaa Pietarin nimeään kuin sotilaspäällikön kullattua kypärää haalistuneen lippalakin sijaan. Minä vaanin kärsivällisesti huoletonta tulevaisuuttani, joka tuntui olevan aivan taivaanrannan takana kuin valkoisen yön aurinko. Voisiko matkustajakoneen lentokorkeus riittää sen näkemiseen?
 
Silloin, vuonna 1991 pääsin koululaisvaihdon mukaan Pariisiin.
 
Koululaisvaihto oli ajan hermoa, avoimuuden huipun huippua, vanhempien kansankynttilöiden kauhu ja nuorempien märkä uni. Se oli lottovoitto, myös siinä mielessä, että (kirjeen)vaihtopari valittiin vetämällä apulaisrehtorin työhuoneessa kirjeiden kasasta yksi. Minä vedin vaaleavihreälle paperille siististi kirjoitetun esitelmän, jonka oli tehnyt Dina-niminen tyttö.
 
Se oli siinä.
 
Lentokoneen nousu pilvien ylle karkotti taivaanrannan taaemmas ja Kaukainen kaunis paljastui armottomassa valossa. Isäntä-, tai pikemminkin emäntäperheeni Dina ja hänen yksinhuoltajaäitinsä olivat maahanmuuttajia Puolasta. Heidän yhteiselonsa oli kaikkia muuta kuin helppoa: jatkuva rahapuute paikattiin satunnaisilla seteleillä, kinasteltiin ostoksista ja koiran ulkoiluttamisvuoroista. Samalla ylpeiltiin suvun historiasta ja säästettiin rahat kesäksi pitkiin automatkoihin ympäri Eurooppaa.
 
Siinä, missä luokkakaverini näkivät ”lännen”, minä törmäsin elämään — samanlaiseen kuin Pietarissa, missä kullatun kypärän alla koleiden katujen sokkelossa pyörivät rikollisten mersut, pimeät taksit, lahkolaissaarnajat ja nälkäiset runoilijat.
 
Vaikka emäntäperheeni ei ollut rikkaammasta päästä, palasin lahjavaatteista muhkean laukun kera. Tärkeämpi oli kuitenkin sisälläni itävä ajatus siitä, että elämä on elämää kotonakin, jos sitä oikein elää, kuten haluaa.
 
Matka tehtiin vuoden 1991 lokakuussa.
 
Vuoden 1991 elokuun kolmen päivän vallankumoushuuma, miljoonapäiset mielenosoitukset Moskovassa ja Leningradissa, ihmisjoukkojen yhteinen usko Kaukaiseen kauniiseen loivat edellytykset omannäköiseen elämiseen.
 
Taivaanranta karkasi vielä kauemmas. Historia käänsi lapsuudestani tuttuja hahmoja verenpunainen nurja puoli ulospäin. Villatukkaisesta Volodja Uljanovista purkautui kulttuurikentällä muusikko ja visionääri Sergei Kurehinin kylvämä psykedeelinen ”sieni” (2).
 
Silloin 15-vuotiaana en pystynyt (kuten nyt ymmärrän) käsittämään, miten pelottava oli monille minua vanhemmille ihmisille silloinen muutosvyöry. Varmaankin moni koki samaa, mitä Lars von Trier kuvasi loistavassa Melancholia -elokuvassaan: arvaamattoman, tuntemattoman, selittämättömän muutoksen väistämättömän lähestymisen. Minä olin se, joka ei odottanut törmäystä uuteen maailmaan taivaanrantaa tuijottaen — vaan antoi uuden maailman lentää ja virrata vapaasti lävitse. Muokkauduin sen vuolaissa virroissa toisenlaiseksi ja uskoin sen täyttävän, perinteisen pietarilaistulvan tapaan, harmaan kaupungin aina kullattua kypärää myöten.
 
Kun siitä kahden epookkien rajapyykkivuodesta 1991 lasketaan eteenpäin ensin 10, sitten 15, 20 ja nyt jo 25 vuotta, kokemus väkisinkin kiteytyy muistoille ominaiseen rakenteeseen, eli tiivistyy kolmiulotteisesta tunne- ja tietokokonaisuudesta pelkkään aikajanaan, binaariseen arkistotiedostoon, jonka avaaminen samalla formatoi sen sisältöä tämän hetkisen kontekstin mukaan.
 
Tämänhetkisessä kontekstissa vuosi 1991 tuntuu alussa lähes mahdottomalta ilmiöltä — toisaalta, miksi? — olemme nähneet Maidanin. Kuitenkin, Maidanissa oli jotain, mikä vuoden 1991 Moskovan ja Pietarin tapahtumista puuttui: yhtenäinen tietämys tavoitteista, Kaukaisen kauniin tiekartta.
 
Vuoden 1991 avainsanat olivat ihmeen odotus ja usko. Kun 22 elokuuta kaikki oli ohi ja kolme uhria siunattiin uuden ajan marttyyreiksi (3), maa asettui odottamaan kun äärimmäisen vapaat markkinat ja uupouusi puoluejärjestelmä värikkäine vaaleineen puhdistavat sitä automaattisesti eurooppalaiseksi.
 
Alussa se näytti toimivan: kojut vaihdettiin muutamaan otteeseen siisteiksi kioskeiksi, sokkeloiset markkinatorit vetäytyivät markettien tieltä, autokanta uudistui… Sitten taivaanrannat tiivistyivät ympyräksi, jättäen minut ulkopuolelle Kaukaiseen kauniiseen miettimään miettimistäni: onneksi vierailu Pariisiin opetti minulle 25 vuotta sitten, että elämä on joka paikassa elämää, ei muuta.
 
Oi Kaukainen kaunis,
Et kaltoin minua kohtelis,
et kaltoin minua kohtelis,
et julma minulle ois…
 
________________________________________
(1) Vieras tulevaisuudesta (Gostja iz buduschego, 1985) — 1980-luvun Neuvostoliitossa erittäin suosittu nuorten 5-osainen sarja, jonka päähahmo, Alisa -niminen tyttö, saapui 1980-luvun Moskovaan vuodesta 2084.
(2) ”Lenin oli sieni” -happening — muusikko Sergei Kurehinin ja elokuvakriitikko Sergei Sholohovin pilakeskustelu Leningradin television lähetyksessä 17 toukokuuta vuonna 1991. Keskustelussa väitettiin, että itse Lenin sekä hänen aatetoverinsa käyttivät elämänsä aikana niin paljon psykedeelisiä sieniä, että he muuttuivat ajan kanssa itsekin sienimäisiksi olennoiksi. ”Sieni-Lenin” -käsitteistä kehittyi monivuotinen kulttuurimeemi.
(3) Dmitrii Komar, Ilja Krichevskii ja Vladimir Usov saivat surmansa 21 elokuuta 1991 yrittäen pysäyttämään panssariajoneuvoja Sadovoje Koltson tunnelissa.