Sasha Mäkilä, kapellimestari
03.04.2017
Teksti: Sasha Mäkilä, kapellimestari. Opiskelin Pietarin valtiollisessa Rimski-Korsakovin konservatoriossa orkesterinjohtoa vuosina 2001-2004. Sen jälkeen olen säännöllisesti vieraillut johtamassa orkestereita Venäjällä, viime vuosina mm. Pietarissa ja Krasnojarskissa. Mariinski-teatterin debyyttini tein vuonna 2015.
 
Melko tarkalleen vuosi sitten vanha opiskelukaverini Varvara Merras-Häyrynen otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua johtaa Helsingin konservatorion näyttämölle opiskelijavoimin tehtävä Tshaikovskin ooppera Jevgeni Onegin, jos hän saisi luvan sellaisen tuottamiseen osana YAMK-opintojaan Metropoliassa. Innostuin ajatuksesta heti, ja ainoa kysymykseni siinä vaiheessa oli, laulettaisiinko teos venäjäksi. Olimme Varvaran kanssa molemmat osallistuneet 2000-luvun alussa samaisen oopperan suomenkieliseen tuotantoon ja vieläpä samalla näyttämöllä - tuolloin tosin Varvara oli kuorolainen ja minä montussa soittamassa selloa. Tuohon aikaan en itse vielä edes osannut venäjää, vaan kielitaito tuli hankittua niiden reilun kolmen vuoden aikana, jolloin opiskelin orkesterinjohtoa Pietarin konservatoriossa. Tuona aikana syttyi myös rakkauteni venäläiseen musiikkiin ja kulttuuriin.
 
Monen mutkan kautta sai oopperatuotantomme vähitellen tuulta purjeisiin, ja oikeana onnenpotkuna vuodenvaihteessa mukaan hyppäsi samoin Pietarissa opiskellut oopperaohjaaja Anselmi Hirvonen. Anselmi ei säikähtänyt budjetin pienuutta eikä tiukkaa harjoitusaikataulua, vaan loihti oopperaan pelkistetyn lavastuksen jota tukivat hänen oivallisesti valitsemansa taustakuvat, ja heittäytyi työtä pelkäämättä ohjaamaan solisteja näyttelijäntyön vaativassa taidossa. Varvara lauloi itse Tatjanan roolin, ja muissa rooleissa olivat Jutta Holmberg (Larina), Elisabet Petsalo (Olga), Natalia Vinogradova (Filipjevna, ja ainoa venäjää äidinkielenään puhuva tässä produktiossa), Samuli Takkula (Onegin), Heikki Hattunen (Lenski), Visa Kohva (Gremin), Joonas Tuominen (Zaretski) ja Joakim Pietarinen (Triquet). Suurin osa laulajista ei ollut aiemmin laulanut venäjäksi, mutta kaikki ottivat tekstin opettelun sydämenasiakseen, ja tämähän olikin yksi koko produktion johtoajatuksista - antaa nuorille suomalaisille laulajille mahdollisuus opiskella venäjänkielinen rooli. Venäläisen teoksen opiskeleminen kiinnosti meidän onneksemme myös pianisteja, sillä ohjausharjoituksissa meillä oli peräti viisi innokasta harjoituspianistia apunamme.
 
Samuli Takkula (Onegin), Visa Kohva (Gremin) ja Varvara Merras-Häyrynen (Tatjana). Kuva: Heidi Jakkula.
 
Orkesterin kokoaminen esityksiä varten olikin luku sinänsä, sillä Metropoliassa opiskelee tällä hetkellä vain kymmenkunta orkesterisoitinten soittajaa, ja Tshaikovskin partituuri vaatii isoa orkesteria. En halunnut lähteä sovittamaan teosta pienemmälle kokoonpanolle, joten ehdotin yhteistyötä Viron musiikki- ja teatteriakatemialle, ja saimme sieltä vahvistuksia orkesteriin. Tämä ei vielä riittänyt, joten kutsuin orkesteriin lisäksi tuttuja soittajia niin ammatti- kuin harrastajapiireistä, ja hännänhuippuna pikkoloa tuli soittamaan oma tyttäreni. Näin saatiin Helsingin konservatorion monttuun 32 hengen orkesteri. Laskin, että orkesterilaisten ikähaitari oli 16 vuodesta 46 vuoteen, ja kansallisuuksia oli mukana yhdeksän - Suomi, Viro, Venäjä, Latvia, Slovakia, Hollanti, Espanja, Portugali ja Kiina!
 
Oopperaorkesterissa oli soittajia Metropoliasta, Viron musiikki- ja teatteriakatemiasta, Sibelius-Akatemiasta, sekä lisäksi musiikin ammattilaisia ja harrastajia. Kuva: Elina Kivinen. 
 
Esityksiä meillä oli kaiken kaikkiaan neljä. Ensimmäinen oli konserttiesitys joka toteutettiin kotikaupungissani Keravalla (10.3.), ja loput kolme olivat varsinaisia oopperaesityksiä Helsingin konservatorion näyttämöllä (15., 16. ja 18.3.). Ainoa asia josta jouduimme loppujen lopuksi tinkimään musiikin kohdalla olivat suuret kuorokohtaukset, joista leikkasimme kaksi kokonaan pois, ja muissa annoimme kuoron tärkeimmät repliikit solistien laulettaviksi. Alun alkaen etsimme projektiin myös kuoroa, mutta päiväsaikaan sijoittuneet harjoituksemme tekivät tämän ajatuksen lopulta mahdottomaksi.
 
Kun saimme esitykset käyntiin, sana hienosta produktiostamme kiiri nopeasti, ja joka esityksen tulvi entistä enemmän väkeä. Lopulta jouduimme päästämään yleisöä jopa konservatorion salin kakkosparvelle, joka yleensä ei ole lainkaan käytössä. Viimeisen esityksen lopussa osa yleisöstä osoitti suosiotaan seisaaltaan ja aplodeista ei meinannut tulla loppua. Positiivista palautetta tuli niin oopperan harrastajilta kuin myös kokeneilta ooppera-ammattilaisilta. Moni on toivonut, että esittäisimme oopperaa vielä jossain edes konserttiversiona, tai sitten lähtisimme jonkinlaisella kamariversiolla kiertuelle. Suurin työ on nyt tehty, joten miksipä ei!
 
Minulle tärkeintä tässä projektissa oli koko Jevgeni Onegin -oopperan lisääminen ohjelmistooni, sillä aiemmin olin johtanut siitä konserteissa vain irrallisia suosikkinumeroita. Lisäksi otin projektin myös venäjän kielen kertaamisen kannalta, sillä jouduinhan opettelemaan kaikkien laulajien tekstin ja joissakin harjoituksissa myös laulamaan puuttuvia osuuksia. Loppujen lopuksi sain näiden asioiden lisäksi projektista valtavan paljon myös muuta hyvää. Sain uusia ystäviä, tutustuin taitaviin muusikoihin, ja kohtasin mielenkiintoisia ajatustapoja niin hyvässä kuin pahassa, kun esittelin ihmisille tätä pienen budjetin tuotantoa ja pyysin heidän apuaan. Lopputulos kuitenkin puhuu selvää kieltä siitä, että oopperaa on mahdollista tehdä myös muualla kuin varsinaisissa oopperataloissa tai isoilla oopperafestivaaleilla, ja että pienet tuotannot voivat olla yleisön näkökulmasta aivan yhtä antoisia kuin suuret.