Katarina Lopatkina
19.10.2017
Elokuva Ensimmäiset venäläiset kuvattiin Lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Sen ohjasivat Aleksandr Ivanov ja Jevgeni Šiffers. Elokuva valmistui vuonna 1967, mutta ei koskaan päässyt laajaan levitykseen, vaikka sen sisältö oli ideologisesti oikea. Elokuva perustui kuuluisan leningradilaisen runoilijan, Olga Bergholtzin, Pervorossijsk-nimiseen runoelmaan nuorista vallankumouksellisista, jotka lähtivät Altaille rakentamaan kommuunia. Levityskielto oli ehdoton, siinä eivät auttaneet Bergholtzin ja Ivanovin nimet eikä edes Lenfilmin taiteellisen neuvoston suositus. Elokuvan kohtalo ei ollut ainutlaatuinen - vuosina 1967 ja 1968 kiellettiin tai vedettiin levityksestä ennätysmäärä elokuvia. Suurin osa niistä esitettiin perestroikan jälkeen, mutta Ensimmäisten venäläisten yksi ja ainoa 70-millinen kopio sai maata hyllyllä odottelemassa nykyteknologiaa. Yleisö näki elokuvan vasta vuonna 2009, yli 40 vuotta valmistumisen jälkeen. 
 
Jo aivan alussa, elokuvan työstämisen aikaan, oli selvää, että Ensimmäisistä venäläisistä tulisi ainutlaatuinen neuvostoelokuva. Jokainen kuva oli ladattu täyteen merkityksiä ja tarkoituksellista staattisuutta, minkä vuoksi se on kuin 1920 — 30 -luvun neuvostotaiteilijoiden töistä koottu väridiakokoelma. Kuvakieli tuo mieleen Malevitšin pidättyvän värienkäytön ja geometrian, Gustav Klutsisin konstruktivistiset valokuvakollaasit, Aleksandr Rodtšenkon valokuvat ja Neuvostoliiton rakentaminen -lehden energian. Ensimmäisen kohtauksen asetelmallinen kuva hautajaisista taas muistuttaa voimakkaasti Kliment Redkon ikonivaikutteista Kapina-teosta. 
 
Ohjaaja Aleksandr Ivanov kuvaa tekijöiden esteettistä näkökulmaa seuraavasti: emme halunneet kertoa kommuunin työläisten kuolematonta sankaritarinaa tavallisella, proosallisella puhekielellä, vaan Majakovskin, Petrov-Vodkinin ja Shostakovitšin tyylillä. Siihen aikaan äärimmäisen radikaalin lähestymistavan takana olivat kuitenkin nuori teatteriohjaaja Jevgeni Šiffers ja lavastaja Mihail Štšeglov. Avantgardismista kiinnostuneen parivaljakon yhteistyö oli alkanut jo aiemmin teatterista. He halusivat tuoda elokuvaan 1920-luvun estetiikkaa, koska katsoivat, että se sopisi parhaiten kuvaamaan työläisten utopistista hanketta. Haluttua tulosta varten he värittivät filmille kuvattuja vuoria, peltoja, katuja, vaatteita ja ihmisiä. Ohjaaja asetteli näyttelijöitä kuviin kuin tinasotilaita paraatiin. Elokuvan päähenkilöitä ovatkin väri ja rytmi. 
 
Kun Lenfilmin taiteellinen neuvosto katsoi elokuvan, esiin nousi venäläisen symbolistin Kuzma Petrov-Vodkinin (1878—1939) nimi. Hänestä puhuivat muun muassa kriitikko Isaak Šnejderman, ohjaaja Grigori Kozintsev, kirjailija Leonid Rahmanov ja elokuvan ohjaaja Aleksandr Ivanov. Vuonna 1966 Venäläisessä museossa järjestettiin taiteilijan ensimmäinen postuumi näyttely. Siitä tuli yksi suurimmista ilmiöistä Leningradin taide-elämässä, vaikkakaan se ei lisännyt avantgardetaiteen arvostusta. 1980-luvun puoliväliin saakka avantgarde jäi osaksi undergroundia: yksityiskokoelmiin, museoiden varastoihin ja epämuodollisiin ”keittiökeskusteluihin”.
 
Ensimmäisten venäläisten levityksen keskeyttämisen syyksi tuli ohjaajien, käsikirjoittajien ja kriitikoiden puolloista huolimatta elokuvan muoto.Tuoreessa muistissa oli Hruštševin vierailun kunniaksi järjestetty näyttely Maneesissa vuonna 1962. Päättäjien mielissä oli yhä Pravdan otsikko maaliskuulta 1963: sanokaa jyrkkä ei formalismille. ”Neuvostokirjailijat ja -taiteilijat ovat kansan ja puolueen puolella. Neuvostoälymystö: jyrkkä ei formalismille, tekotaiteelle ja merkityksettömyydelle!” Formalismi oli edelleen julma syytös. 
 
Niinpä Neuvostoliitossa vuoden 1967 katsojamagneetiksi muodostui Lenfilmin Häät Malinovkassa, vallankumouksen muistolle omistettu komediallinen melodraama.